Ihannekoirani novellissa

Kirjoittanut: Jaana Kettunen
LAPINPOROKOIRA

Tuntureilla tuuli. Musta koira makasi lumessa, tuulessa taipuneen vaivaiskoivun alla. Tuuli heitti lunta koiran paksulle turkille mutta koira vain makasi. Makasi ja odotti. Se sulki silmänsä, levätäkseen edes hetken. Harmaa susi seurasi koiraa miettien. Eikö se nuku koskaan, hukka harmitteli kun näki koiran valvovan edelleen. Susi lähti jolkuttelemaan pois, ilman saalista. Nukkuihan koira, susi erehtyi. Koiran silmien yläpuolella olivat vaaleat merkit, kuin silmät. Shamaani ne piirsi jotta saisi koira levätä. Toiset silmät valvoisivat koiran puolesta.

Koira nosti päätään, höristi korviaan. Tuuli oli hieman tyyntynyt mutta pakkanen kiristynyt. Koira nousi, ravisteli lumet turkistaan ja tuli pois piilostaan. Ääniä, ihmisen ääniä. Poroja, koiran syke kiihtyi. Tätä se oli odottanut. Ylittänyt jokia, kiivennyt tuntureita. Syönyt mitä löytänyt, siemaissut tunturipuron kirkasta vettä janoonsa. Sitkeästi se oli jatkanut etsimistä, shamaani oli kertonut mistä löytää isännän. Shamaanin sanaan koira luotti eikä turhaan. Tokan ensimmäiset porot näkyivät jo.

Koira toimi sadasosasekunnissa, syöksähti koivun alta ja kimeästi haukkuen käänsi tokasta eksyneen poron takaisin ruotuun. Mies oli pysähtynyt, neljän tuulen lakkiaan rinnalla pidellen peläten poron puolesta. Mutta mitä teki tuo musta susi. Se ei käynytkään poroparan kimppuun vaan käänsi sen, palautti takaisin. Ja nyt musta susi lähestyi häntä. Mies seisoi vakaasti paikallaan, musta susi vain lähestyi. Mitä lähemmäs se miestä tuli, sitä matalammaksi se meni. Korvat luimuun käännettyinä, häntä alhaalla hitaasti heiluen se seisahtui metrin päähän miehestä.

Mies katsoi mustaa sutta. Se näytti aivan kuin olisi hymyillyt. Ystävälliseltä, mies ajatteli. Porotkin olivat pysähtyneet, kaivoivat sorkillaan jotain syötävää. – Ka, musta susi, mies sanoi. Koira vinkaisi ja istahti, häntä edelleen heiluen. Miestä askarrutti muttei kauaa. Läheltä kuului julma ulvaisu ja mies näki kuinka suuri harmaa susi loikkasi hajonneen tokan uusimman tulokkaan päälle. Ja taas toimi tuo musta susi.

Koira kääntyi salamana ja kohdisti katseensa. Susi yritti retuuttaa pientä vasaa mutta vasa taisteli. Koira katsahti äkkiä mieheen ja säntäsi sitten juoksuun. Hangessa oli hankala edetä, olihan koira vain puolimetrinen mutta ponteva askel kiidätti koiraa kohti sutta. Hieman kovempaa hankea ja koira ponnisti. Tähtäys osui, koiran hampaat pureutuivat suden paksun turkin suojaamaan kaulaan. Koira murisi ja puri voimainsa takaa. Susi rimpuili ja onnistui iskemään hampaansa koiran kurkkuun. Vasa oli vapaa, se säntäsi takaisin hätääntyneiden vaatimien suojiin.

Mies seurasi pienen mustan ja suuren harmaan taistelua. Hän haistoi veren, näki tuulen juoksuttavan mustia ja harmaita karvatuppoja pitkin hankea. Ilma täyttyi vihaisesta haukunnasta, murinasta ja ulvahduksista. Pian tuli täysin hiljaista. Suuri harmaa pakeni, pieni musta jäi lumeen makaamaan. Mies pelkäsi pahinta. Se sai hänet rempomaan itsensä läpi hangen ja polvistumaan mustan suden viereen. Sydän löi, kaulasta valuva tummanpuhuva veri levisi vitivalkeaan hankeen. – Taistele niin kuin äsken, mies sanoi ja musta susi avasi silmänsä.

Koiraan koski. Susi oli saanut iskettyä hampaansa kaulaan, onneksi ohi suurimmasta suonesta. Koira näki miehen polvistuneen viereensä. Koira hätääntyi. Sen piti palvella miestä, ei miehen häntä. Se kokosi voimansa, hivuttautui ylös. Jalat olivat huterat mutta koira pysyi pystyssä. Se katsoi mieheen nöyrästi. Mies ojensi kätensä ja silitti koiran päätä. Side oli luotu.

Minkä takia, miksi sinä, susi leirissä, porot. Hätääntyneet kysymykset sinkoilivat ilmassa miehen palatessa leiriin mutta mies kuittasi ne huiskauttamalla kättään ilmassa. Koira seurasi miestä, aivan hänen kannoillaan. Ilta alkoi hämärtyä leirin ylle. Nuotion ympärille oli kokoontunut leiriläisiä, mieskin koiransa kanssa. Ensin mies jakoi kuivalihansa koiran kanssa ja alkoi kertomaan uskomattomalta kuulostavaa tarinaa muille. Yllättyneet huokaukset ja ihastuneet huudahdukset kaikuivat ilmassa. Mies taputti tuon tuosta mustaa suttansa, koiraa.

Kymmenen vuotta kului nopeasti. Mies oli ylpeä koirastaan. Sen maine kiiri ja muutkin poromiehet kävivät ihmettelemässä tuota mustaa, merkein varustettua pientä sutta joka piti porot tokassa, auttoi eksyneen takaisin ja piti sudet loitolla laumasta. Ihmettelivät sitäkin, miten vähällä se pärjäsi. Kuivalihapala riitti eikä se edes pyytänyt lisää norkoilemalla ruokailevien ympärillä. Sen häntä ei lakannut koskaan heilumasta. Pyöri eritoten silloin kun tarpeeton vaadin teurastettiin ja mehevä reisiluu ojennettiin koiralle. Janonsa se sammutti puroista, talvisin haukkasi lunta. Sen turkki oli karkeahko hylkien tuulta ja sadetta. Se oli myös tuuhea, keväisin irtoava pohjavilla oli hyvää täytettä ja lämmikettä.

Koskaan se ei ollut kellekään vihainen, päinvastoin. Nöyrä se oli kyeten kuitenkin itsenäiseen työhön. Haki lasten heittämiä poronnahkapalloja hangesta, poimi pudonneen vanttuun palauttaen sen omistajalle ja käpertyi öisin isäntänsä jalkopäätä lämmittämään. Kipeäkään se ei koskaan ollut. Terverakenteinen, rungoltaan pidempi kuin korkeampi. Sillä oli voimakkaat raajat ja lihakset. Niiden avulla se liikkui nopeasti ravaten hangessa. Olipa oppinut tavankin säästää energiaa. Pitkillä matkoilla se ravasi yksijälkisesti, jaksoi näin pidempään. Koskaan siitä ei huomannut että se väsynyt olisi. Aina yhtä valmis töihin tai leikkimään lasten kanssa. Kerrassaan mainio musta pieni susi, mies jaksoi koiralleen hokea.

Eräänä loppusyksyn aamuna koira huomasi olevansa väsynyt. Se nousi sijoiltaan ja meni ulos. Se kiersi kaikki leirin ihmiset, lipaisi hellästi nuorimmaistakin nukkuvaa poskesta. Isäntäänsä se ei nähnyt, hätääntyi jo hieman. Koira päätti odottaa, meni takaisin paikalleen ja laski päänsä huokaisten kuin noenviiruttamiin käpäliinsä. – Tule, tule ottamaan, koira heräsi miehen ääneen. Isäntä heilutteli mehevää lihapalaa kädessään ja koira nousi. Ilmehti kuin hymyillen ja takapää hännän tahtiin keikkuen otti palan isännän kädestä. – Olet sinä korvaamaton, mies sanoi ja taputti koiraa. Silti koira lähti.

Koko leiri oli surunmurtama. Koira, se oli kadonnut. Isäntä epäili, että liekö se suuri harmaa susi äkäistyksissään päässyt yllättämään koiran. Samaan aikaan sen samaisen vaivaiskoivun alla koira etsi sopivaa asentoa. Sen sydän huusi tuskasta, se ei olisi halunnut jättää isäntäänsä. Nyt se oli ollut pakon edessä. Koiran aika on lyhyt, isännän mielestä liian lyhyt. Kun tunnet aikasi olevan lopuillaan, lähde pois. Niin shamaani oli koiralle kertonut ja koira oli lähtenyt. Kunhan nyt vain shamaani pitäisi lupauksensa. Koira asettui kiepille, sulki silmänsä ja huokaisi.

Samaan aikaan shamaani hätkähti, sen rumpu oli kumahtanut. Koira, shamaani ajatteli heti. Muisti vielä sen mustan eikä unohtaisi lupaustaan. Pohjoistuuli puhalsi ihmeen lämpöisesti. Shamaani laittoi tuulen pulloon, ripotteli sinne nokea ja kosteaa multaa, tupsun mustaa karvaa, teki taikojaan. Samaan aikaan mies vaelsi tokan kanssa tunturilla, surren koiraansa. Tokka löysi syötävää, pysähtyi. Mieskin asettautui hetkeksi, siemaisi vettä nahkaisesta leilistään. Puraisi haluttomana kuivalihaansa, sitä jonka ennen koiran kanssa jakoi. Tokka jatkoi matkaa, mies perässä. Ne ohittivat yksinäisen vaivaiskoivun joka oli tuulesta taipunut.

Pieni, musta merkkivärinen susi, koira, oli noussut vaivaiskoivun alta ja liittynyt miehen seuraan. Siinä se perässä juovatti, mies hymyili.